Taas vierähti vuosi hurjaan tahtiin. Viime vuonna kirjoittelin sopeutumisesta muutokseen (lukaise tästä). Minulle 2011 oli valtavan opettavainen, elähdyttävä ja muistorikas vuosi. Minulla oli ilo ja kunnia toimia Turun kauppatieteiden ylioppilaiden hallituksessa, kirjoittaa kandidaatintutkielma, käydä kahdeksassa maassa, tutustua diplomatian arkeen ja elää upeiden ihmisten seurassa. Oli vuodessa tottahan toki ikäviäkin asioita: ihmissuhdekoukeroita, välilevyn pullistumaa, maailmantuskaa – mutta jälkeenpäin kaikki tapahtunut on opettanut ja kasvattanut. Sinä ja minä olemme sekä selvinneet että oppineet kaikista ajan myrskyistä.
Vuodet vierivät ripeään, ja ihminen useimmiten pysyy ainakin jotenkuten perässä. Jostain syystä kehittyneetkään yhteiskunnat eivät kuitenkaan pysty järin nopeaan muutokseen.
Maailmassa on vuonna 2011 tapahtunut paljon hyvää ja paljon huonoa, vapauden keväästä arabimaailmassa Afrikan sarven nälänhätään sekä eurokriisiin – ja siihen jytkyyn. Kaikesta kuitenkin selvitään ja opitaan… Vai opitaanko? Miksi silloin tällöin tuntuu siltä, että yhteiskuntien on todella vaikea, lähes mahdoton kehittyä edes etanan vauhdilla, vaikka kaikki eväät olisivat käden ulottuvilla. Miksi oppivat yksilöt eivät saa aikaan yhtä nopeasti oppivaa yhteiskuntaa? Toki kehitystä tapahtuu – se on todistettu – mutta ällistyttävän hitaasti.
Maailman yhteiskunnat vääntävät ja kääntävät, rempovat ja tempovat joskus vuosikausia, vuosikymmeniä tai vuosisatojakin täysin itsestään selviä asioista: hiilidioksidi lämmittää maailmaa, taloudellinen integraatio lisää hyvinvointia, sortovallat eivät kestä, rodulla ei ole väliä ja ongelmat eivät ole niiden vika vaan ihan omamme, ruoka riittäisi jakamalla, velkaa ei voi ottaa määrättömästi ja Paavo Väyrysestä ei tule presidenttiä (aihetodisteena Pahkasian kirjoitus vuodelta 1994).
Oman sukupolveni kannalta yksi huolestuttavimmista kielletyistä itsestäänselvyyksistä on ikärakenteen muutos ja kestävyysvaje. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että elintaso länsimaissa voisi kestävästi olla maailman korkein, kun työskentelemme huomattavasti vähemmän kuin tietyt kehittyvät taloudet, ja väestömme ikääntyy nopeiten koko maailmassa. Olemme teknologian ja osaamisen vuoksi tuottavampia kuin kehittyvien talouksien työntekijät, mutta emme niin paljon tuottavampia. Itsestään selvän johtopäätöksen pitäisi olla, että joko työtä on tehtävä enemmän tai sitten elintasoa laskettava, mutta varsinkin suomalainen yhteiskunta ammattiyhdistysliikeen johdolla elää jääräpäisesti itsepetoksessa – taikka ei härskisti piittaa pitkän aikavälin kestävyydestä, toivoen että kyhäelmä ei romahtaisi oman eliniän aikana.
Yhteiskuntien matelevaan muutokseen ei liene ihmelääkkeitä, mutta voimme jokainen yrittää puskea edistystä eteenpäin omilla toimillamme myös ensi vuonna. Toivottavasti vuosi 2012 tuo mukanaan paljon onnea ja menestystä kaikille, ja Suomessakin ymmärryksen siitä, että ihminen ei voi ilman seurauksia hillua kymmentä vuotta ”opiskelemassa” perustutkintoa mutta ei myöskään kahtakymmentä vuotta eläkkeellä!
Ymmärryksentäyteistä vuotta 2012 jokaiselle!
-Ville Valkonen
