Kirjoittanut Ville Valkonen | joulukuu 27, 2011

Vuodet viuhuvat, muutos matelee

Taas vierähti vuosi hurjaan tahtiin. Viime vuonna kirjoittelin sopeutumisesta muutokseen (lukaise tästä).  Minulle 2011 oli valtavan opettavainen, elähdyttävä ja muistorikas vuosi. Minulla oli ilo ja kunnia toimia Turun kauppatieteiden ylioppilaiden hallituksessa, kirjoittaa kandidaatintutkielma, käydä kahdeksassa maassa, tutustua diplomatian arkeen  ja elää upeiden ihmisten seurassa. Oli vuodessa tottahan toki ikäviäkin asioita: ihmissuhdekoukeroita, välilevyn pullistumaa, maailmantuskaa – mutta jälkeenpäin kaikki tapahtunut on opettanut ja kasvattanut. Sinä ja minä olemme sekä selvinneet että oppineet kaikista ajan myrskyistä.

Vuodet vierivät ripeään, ja ihminen useimmiten pysyy ainakin jotenkuten perässä. Jostain syystä kehittyneetkään yhteiskunnat eivät kuitenkaan pysty järin nopeaan muutokseen.

Maailmassa on vuonna 2011 tapahtunut paljon hyvää ja paljon huonoa, vapauden keväästä arabimaailmassa Afrikan sarven nälänhätään sekä eurokriisiin – ja siihen jytkyyn. Kaikesta kuitenkin selvitään ja opitaan… Vai opitaanko? Miksi silloin tällöin tuntuu siltä, että yhteiskuntien on todella vaikea, lähes mahdoton kehittyä edes etanan vauhdilla, vaikka kaikki eväät olisivat käden ulottuvilla. Miksi oppivat yksilöt eivät saa aikaan yhtä nopeasti oppivaa yhteiskuntaa? Toki kehitystä tapahtuu – se on todistettu – mutta ällistyttävän hitaasti.

Maailman yhteiskunnat vääntävät ja kääntävät, rempovat ja tempovat joskus vuosikausia, vuosikymmeniä tai vuosisatojakin täysin itsestään selviä asioista: hiilidioksidi lämmittää maailmaa, taloudellinen integraatio lisää hyvinvointia, sortovallat eivät kestä, rodulla ei ole väliä ja ongelmat eivät ole niiden vika vaan ihan omamme,  ruoka riittäisi jakamalla, velkaa ei voi ottaa määrättömästi ja Paavo Väyrysestä ei tule presidenttiä (aihetodisteena Pahkasian kirjoitus vuodelta 1994).

Oman sukupolveni kannalta yksi huolestuttavimmista kielletyistä itsestäänselvyyksistä on ikärakenteen muutos ja kestävyysvaje. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että elintaso länsimaissa voisi kestävästi olla maailman korkein, kun työskentelemme huomattavasti vähemmän kuin tietyt kehittyvät taloudet, ja väestömme ikääntyy nopeiten koko maailmassa. Olemme teknologian ja osaamisen vuoksi tuottavampia kuin kehittyvien talouksien työntekijät, mutta emme niin paljon tuottavampia. Itsestään selvän johtopäätöksen pitäisi olla, että joko työtä on tehtävä enemmän tai sitten elintasoa laskettava, mutta varsinkin suomalainen yhteiskunta ammattiyhdistysliikeen johdolla elää jääräpäisesti itsepetoksessa – taikka ei härskisti piittaa pitkän aikavälin kestävyydestä, toivoen että kyhäelmä ei romahtaisi oman eliniän aikana.

Yhteiskuntien matelevaan muutokseen ei liene ihmelääkkeitä, mutta voimme jokainen yrittää puskea edistystä eteenpäin omilla toimillamme myös ensi vuonna. Toivottavasti vuosi 2012 tuo mukanaan paljon onnea ja menestystä kaikille, ja Suomessakin ymmärryksen siitä, että ihminen ei voi ilman seurauksia hillua kymmentä vuotta ”opiskelemassa” perustutkintoa mutta ei myöskään kahtakymmentä vuotta eläkkeellä!

Ymmärryksentäyteistä vuotta 2012 jokaiselle!

-Ville Valkonen

Kirjoittanut Ville Valkonen | lokakuu 31, 2011

Paranee kuin paraneekin

Ihmiskunta kulkee kohti parempaa. Kaikesta kielteisestä uutisoinnista, lietsonnasta ja tilapäisistä kriiseistä huolimatta maailmastamme on tullut vuosisatojen kuluessa parempi paikka.

Tilastojen mukaan elämme maailmanhistorian verettömintä aikaa. Sodissa kuolee moninkertaisesti vähemmän ihmisiä kuin koskaan. 1800-luvulla konflikteissa kuoli noin 70 ihmistä sataatuhatta kohden, 1900-luvulla – maailmansodista huolimatta – luku oli 60. Nykyään sodissa kuolee 0,3 ihmistä jokaista 100 000 ihmistä kohden. Veretön kehitys on vielä huimempaa, kun ottaa huomioon, että myös maailman väkiluku on räjähtänyt 1800-luvulta.

Sodaton maailma on mahdollinen. Ihmiskunta on kulkenut viimeisien vuosisatojen aikana kohti seesteisempiä vesiä - vaikka tehtävää vielä onkin.

Myös valtiorakenteemme kehittyvät. Vuonna 1946 maailmassa oli alle 20 demokraattista maata. Nyt niitä on lähes 100. Diktatuurien määrä on puolestaan pudonnut 90:stä noin 25:een sitten vuoden 1976. Demokratia tarkoittaa useimmille yksinkertaisesti parempaa ja vapaampaa elämää kuin muut valtiomuodot.

Ihmisten materiaalinen elintaso on keskimäärin ja absoluuttisesti korkeampi kuin koskaan. Silloin tällöin tietenkin elintaso aiheuttaa tragikoomisiakin seurauksia, kuten esimerkiksi sen, että maailmassa on enemmän ylipainoisia kuin aliravittuja, mutta kaiken kaikkiaan kohtuullinen materiaalinen hyvinvointi on yksi edellytys onnellisuudelle.

Tutkija Steven Pinkerin mukaan maailman parantuminen johtuu älykkyyden noususta. Olen skeptinen väitteen suhteen: mielestäni mitatun älykkyysosamäärän (joka sekin on kyseenalainen mittari henkisistä kyvyistä) nousu on pikemminkin seuraus kuin syy. Yhteiskuntamme pystyvät yksinkertaisesti tukemaan henkistä kehitystä paremmin kuin aikaisemmin: virikkeillä, turvallisuudelle, ravinnolla ja koulutuksella.

Mistä sitten maailma parantuminen johtuu, jos ei yhtäkkisestä fiksuuntumisesta? Se johtuu Martin Luther Kingistä, joka ei suostunut pelkäämään särkiessään epäoikeudenmukaisuuden kahleita – ja maksoi hinnan ylpeänä elämäntyöstään. Se johtuu presidentti Svinhufvudista, joka seisoi uuden sisällissodan tiellä Mäntsälän kapinan aikaan, ja jonka jälkeen suomalaiset ovat kamppailleet keskenään uurnilla, eivät aseilla. Se johtuu Reilun kaupan kannattajasta, joka muuttaa maailmaa ostos kerrallaan. Se johtuu arabinuorista, jotka tänä vuonna sanoivat vanhoille diktaattoreilleen ”ei”. Se johtuu jokaisesta opettajasta, joka jaksaa kertoa muksuilleen vuosiluokka vuosiluokan jälkeen, että lyöminen ei ole sallittua ja että anteeksi pitää pyytää. Se johtuu jokaisesta, joka kerää roskan päivässä ja hymyilee kyynikoille päin naamaa. Maailman parantuminen johtuu Sinusta ja minusta.

Suuretkaan haasteet – kuten ilmastonmuutos tai liikakansoitus – eivät tätä kehitystä pysty pysäyttämään, kunhan jaksamme sukupolvi toisensa jälkeen kamppailla paremman puolesta. Tärkeintä on, että tekee parhaansa siinä tehtävässä, siinä vastuussa, mikä omalla kohdalla juuri tänään on. Näin yhteiskuntiemme rakenteet parantuvat askel askeleelta, tiili tiileltä, ajatus ajatukselta.

“Let us focus on – not on a sudden revolution in human nature – but on a gradual evolution in human institutions – on a series of concrete actions” -JFK, mukaillen.

Parempaa syksyä kaikille!

-Ville Valkonen

p.s Mikäli joku tahtoo perehtyä maailman turvallisuustilanteeseen tarkemmin, tiedot löytyvät Human Security Report 2009/2010 -julkaisusta.

Kirjoittanut Ville Valkonen | syyskuu 30, 2011

Nauloja

Keskustapuolueen hiipumista on ennusteltu 1970-luvulta lähtien. Maalaisliiton seuraaja on onnistunut taistelemaan aikaa vastaan vuosikymmen toisensa jälkeen. Syyt tähän ovat monelle arvoitus. Nyt näyttää siltä, että viimeiset kellot kumisevat entiselle mahtipuolueelle. Poliittinen luonnonvalinta tekee työtään.

Neliapilan repiminen maasta juurineen kelpaa hyvin vertaukseksi kuntauudistuksen vaikutuksista Keskustan tulevaisuuteen.

Keskustan ideologiselle olemassaololle on enää laihat perusteet – tosin näin on ollut jo kauan. Siinä missä kaksi vanhaa suurta puoluetta, SDP ja Kokoomus, ovat selkeästi ideologisesti määriteltävissä sosiaalidemokraattiseksi ja liberaalikonservatiiviseksi (toki kummassakin on hajontaa ja poikkeuksia), ’keskustalaisuus’ on paljon hämärämpi käsite. Puolueen ideologinen perusta on lokalisaatio ja desentralisaatio. Mukaan on yritetty jossain vaiheessa tunkea liberalismi, mutta siitä puolueen jäsenistön valtavirta on todellisuudessa ollut aina kovin kaukana. Valtiomiestasonkin keskustalaiset ovat olleet sitoutuneet siihen lähinnä nimellisesti – tuottaa hieman haasteita kuvitella Paavo Väyrynen tai Hannu Takkula vaatimassa homoseksuaaleille avioliitto-oikeutta tai valtionyhtiöiden yksityistämistä.

Eturyhmäajattelussa keskustalaisuutta on helpompi ymmärtää. Onhan Suomessa yksi pelkästään eturyhmän varaan rakentuva puolue, RKP, jonka asema suomalaisessa politiikassa on selkeä. Maanviljelijöitä on nykyään vain niin vähän ja he asuvat niin hajanaisesti, että merkittävän eduskuntapuolueen asemaan heidän kannatuksensa ei riitä.

Keskustaa on sitten 90-luvun alun repinyt rikki ilmiselvä ristiriita. Puoluejohtoon on valikoitunut lähinnä nuorempia, keskustaoikeistolaisen ja useimmissa tapauksissa liberaalin maailmankuvan omaavia lahjakkaita yksilöitä. Nämä henkilöt ovat ajautuneet puolueeseen ainoastaan perhetaustansa vuoksi, vaikka todellisuudessa he aatemaailmansa vuoksi olisivat hakeutuneet muihin puolueisiin, monet Kokoomukseen tai Vihreisiin. Vai voiko joku uskottavasti osoittaa Matti Vanhasen tai Mari Kiviniemen ja Jyrki Kataisen poliittiset erot? Tähän samaan joukkoon kuuluvat Tuomo Puumaala, Paula Lehtomäki ja aikanaan suosittukin Antti ”Itse kavereiden kanssa naputeltu tuki, paras tuki” Kaikkonen. Näiden mukana keskustalla on pysynyt jonkinlainen city-kepulaisten kannattajajoukko, mutta varsinaisen perinteisen keskusta-aatteen ja maakuntien perusäänestäjien kanssa on ollut kovin vähän yhteistä. Täytyy mainita, että ilman perhetaustaa myös moni konservatiivisempi keskustalainen olisi hakeutunut Kristillisdemokraatteihin.

EU:n kriisin sulattaminen on jo valmiiksi epäyhtenäiselle puolueelle liikaa. Koko korttitalo romahtaa lopullisesti kuntauudistuksen myötä, kun keskustalta häviää satoja valtuustopaikkoja. Tämä vie puolueelta rahaa, näkyvyyttä ja hiljalleen paikallisjärjestökoneiston, joka pyörii kuntavaikuttamisen ympärillä. Romahdus saattaa kestää vuosia, mutta keskittyneemmän kuntarakenteen myötä se on sinetöity. Kun muilla puolueilla on viimein mahdollisuus murtaa maakuntapuolueen hegemonia, ne kyllä pitävät huolen siitä, että naulat Keskustan arkkuun lyödään syvään.

Näen Keskustan murenemisen terveenä poliittisena kehityksenä, koska sen myötä äänestäjät luultavasti jakautuvat entistä paremmin todellisen maailmankatsomuksensa mukaan. Kokoomukselle tämä tuonee taas uutta kasvua. Tietysti kansakunnan tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta on surullista, että kolmantena suurena puolueena keskustaoikeistolaisesti johdetun Keskustan korvaa luultavasti vasemmistolainen Perussuomalaiset – kannattajakunnaltaan anomalia sekin, muttei yhtä suuressa määrin. Keskustalle on luvassa pienpuolueen tulevaisuus.

-Ville Valkonen

Kirjoittanut Ville Valkonen | elokuu 13, 2011

Puoluekoneiston rattaisiin

Liityin eilen vaikuttajajoukkoon nimeltä Kansallinen Kokoomus. Tieto saattaa tulla jollekulle yllätyksenä, sillä olen istunut vajaat kolme vuotta Paimion Kokoomuksen valtuustoryhmässä kaupunginvaltuustossa.

Nuoren vaikuttajaurani matkalle mahtuu hauskoja puolueeseen liittyviä selkkauksia. 16-vuotiaana olin puolueen jäsen ehkä puolisen vuotta tai vuoden verran. Nuoruusvuosien idealismi ei sallinut mitään poikkeamista ihanteistani, joten erosin kiukkuisena jonkin puolueen konservatiivin ahdasmielisen lausahduksen takia. Armeijasta päästyäni oikeistolaiset palvelustoverit yrittivät pariinkin otteeseen muiluttaa nimeäni puoluekirjaan pienoisessa juhlatunnelmassa. Vasta-argumenttini rupesivat loppuillasta heikkenemään, mutta selvisin yrityksistä sitoutumattomana. Kunnallisvaalien 2008 jälkeen Paimion Kokoomuksen listan viidenneksi suurin äänimääräni oikeutti maakuntavaltuustopaikkaan. Pian paikallisyhdistyksen puheenjohtaja sai kummastuneen puhelinsoiton piirijärjestöltä: ”Ette kai nimeä puolueeseen kuulumatonta…?” Pian tämän jälkeen sain ilman yhtään mitään kyselyjä jäsenmaksulaskun puolueelta. Kieltäydyin liittymästä. Perästä tuli vielä muutama maanittelumaili, mutta onnistuin välttämään muilutuksen tälläkin kertaa. Maakuntavaltuustoon päätyi kuitenkin puoluerekisterissä oleva valtuustokollegani.

Kokoomus on Suomen puolueista se, jolla on kestävin suunnitelma tulevaisuuden hyvinvoinnille.

Minut on pitänyt tähän asti puoluepoliittisesti sitoutumattomana kaksi seikkaa. Ensinnäkin Kokoomuksessa on suuri määrä henkilöitä, joiden kanssa olen ideologisesti toiselta planeetalta – ja vastaavasti puolue joskus ajaa tämän siiven maailmankuvan mukaista politiikkaa. Toisekseen, olen jostain eriskummallisesta syystä ollut sitä mieltä, että puoluejäsenyys velvoittaisi hyvin paljon aktiivisempaan poliittiseen toimintaan, johon minulla ei ole ollut aikaedellytyksiä.

Kokoomus on kaukana täydellisestä puolueesta. Eniten kauhua minussa herättävät patakonservatiivit, joille ’me’ on huomattavasti pienempi joukko kuin ihmiskunta. Lisäksi puolueesta löytyy rasittavia ja haitallisia piilovasemmistolaisia ja korporatisteja, jotka uskovat itsekin olevansa markkinatalouden asialla, mutta sortuvat tämän tästä kaikenmaailman alue-, teollisuusala- ja höpöhöpötukiin. Olen ajatellut, että myyn suurin piirtein sieluni, jos astun samaan, noin 40 000 ihmisen, joukkoon ja jotenkin oikeutan jäsenyydelläni heidän poliittisia mielipiteitään.

Miten virkistävää on kuitenkin huomata, että myös poliittiset kannat kypsyvät. Taantumuksellisen ja pelokkaan populismin nousu Euroopassa, valtioiden velkaantuminen, maailmantalouden myllerrys sekä suomalaisten ikääntyminen ovat kaikki erittäin vakavia asioita. Ne eivät poistu itsestään, pois päin katselemalla. Erityisen huolissani olen siitä, että riittävän pitkälle tulevaisuuteen katsovat luonnollisesti yleensä vain nuoret. Kuinka moni yli 50-vuotias päättäjä tekee politiikkaa mielessään vuosi 2063, jolloin minä olen 75-vuotias? Haasteiden edessä on pienempi paha olla mukana vähemmän täydellisessä puolueessa kuin ei vaikuttamassa ollenkaan. Puolueet ovat kuitenkin Suomen poliittisen elämän keskeisimmät toimijat. Se ei tarkoita, että allekirjoitan kaiken kokoomuslaisen politiikan, mutta se tarkoittaa, että vaikutan myös tällä taholla.

Kokoomus on kuitenkin puolue, jonka virallisiin arvoihin kuuluvat ”vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.” Nämä kaikki arvot allekirjoitan ilomielin.

Mitä parhainta loppukesää kaikille!

-Ville Valkonen

P.s Paimion Kristillisdemokraattien Janne Suominen kirjoittelee blogissaan keskittämisen kiroista. Janne yrittää väsyneesti vitsailla Kokoomuksen olevan ’Suomen kommunistisin puolue’. Metsään menee pahasti. Ideahan on siinä, että yhtään minkäänlaisia yrityksiä ei pidä suosia, ei koon eikä minkään muunkaan ominaisuuden perusteella. Jos sitten suuryritykset ja keskittäminen osoittautuvat markkinoilla tehokkaimmiksi tuotantomuodoiksi – ja usein näin on, tosin ei aina – tulee tuotannon tapahtua nimenomaan suurissa, keskitetyissä yksiköissä. Aktiivinen hajauttaminenhan se vasta tehottomaan tuotantoon johtaakin.

Kirjoittanut Ville Valkonen | elokuu 10, 2011

Yes, we still can

Yes, friends, we still can repair this world. Never forget.

Kirjoittanut Ville Valkonen | heinäkuu 19, 2011

Viisas vapaa mies

Yksi älyllisesti virkistävimmistä asioista on kuunnella viisaampiaan – varsinkin silloin, kun viisas on vapaa sanomaan haluamansa. Viisaiden jalkojen juureen istahtaminen on myös yksi parhaista tavoista oppia ja viisastua itse – heti oman kantapään jälkeen, tietenkin.

Sir John Major toimi Britannian pääministerinä 1990–1997. Aktiiviuran jälkeenkin hän on toiminut taustavaikuttajana entisen maailmanvallan valtioelämässä. Kyseessä on siis kokenut johtomies, joka on ollut politiikan näköalapaikalla vuosikymmeniä. Jo tämä kokemus yhdistettynä brittiläisen hiottuun puhetaituruuteen tekee miehestä monin verroin kuuntelemisen arvoisen. Poikkeuksellisen viisaat sanat pulppuavat kuitenkin siitä, että Sir Johnilla ei ole enää mitään roolia politiikassa. Hän on vapaa kansan mielipiteen nöyristelystä, etujärjestöjen mielistelystä ja puolueen valtapeleistä. Hän voi sanoa asiat suoraan, rumastikin – mikä on tietenkin brittiläiseen tapaan sekin kohteliaasti ilmaistu.

 

Poliitikot puhuvat usein tyhjänpäiväisyyksiä. Usein onkin parempi kuunnella entisiä poliitikkoja.

Ohessa on Sir John Majorin puhe, jonka hän piti yhdeksäs heinäkuuta Ditchley Parkin huippuseminaarissa.

Takaan, että mikäli vaivaudut käyttämään tovin kesähetkistäsi puheen lukemiseen, heräät huomenna hitusen tietoisempana siitä, mitä maailmassa on meneillään. Yksinkertaisesti viisaampana.

Olen muokannut puhetta lukijaystävällisemmäksi poistamalla siitä muodollisuudet sekä Britannian sisäpolitiikkaan kuuluvat osiot.

Virkistäviä kesäpäiviä kaikille!

- Ville Valkonen


Sir John Major’s Ditchley Annual Lecture speech, made at Ditchley Park in Oxfordshire, on Saturday 9th July 2011.


In preparing for today, I took to heart GH Hardy’s observation that one ought never to waste time stating a majority opinion. I will try and follow that advice.

Accepted opinion is often wrong. Even more often, out of date. And, frequently, complacent.

Let me say at the outset that nothing I say should be taken as a trial balloon for anyone else. I speak for myself alone and – reluctantly but possibly – will offend political friend and foe alike. Nevertheless, I shall set out what I believe Western Governments must do to secure our well-being, in a world that is moving faster than we are.

This world is digitalising, urbanising and ageing. It is also migrating. The age of the single language, single culture state is over. Medicine, science and technology are carrying us where we have never been before. Social networks can elect Presidents and foment revolution. Global markets have outstripped the control of nation states.

The world of 20 years ago, let alone 50, has long since vanished. In every field of human endeavour – and nearly every aspect of life – yesterday’s certainties are today’s imponderables and tomorrow’s dilemmas.

The future raises uncomfortable questions, and even more uncomfortable answers. Some challenges are domestic, others can be resolved only by collective action. And, even if they are faced, and even if there are successful outcomes – and these are two big “ifs” – they will merely head off future problems.

Pain now for gain later has never been an easy sell for politicians and, in a social climate that expects instant gratification, it becomes even harder. It was easier being a politician yesterday than today. And it is easier today than it will be tomorrow.

The core question is: what must our Governments do to ensure our future prosperity? Must we change our policies, our expectations, our tribal politics – or all of these? It simply defies logic that the whole world can turn upside down, while we meander on in the same old way.  At stake is our material well-being – and our status in the world – in 20, 40, and 50 years’ time.

Some may say the battle is lost – that this will be China’s – and Asia’s – Century. I don’t believe that is pre-ordained. China, in particular, has many problems. The Communist philosophy is discredited. Her Government is not elected. Its only legitimacy is growth.

In China and Asia, we are already seeing that rising living standards will bring greater demands – for social welfare, pension and much else besides – that will eat away at their present competitiveness.

So this economic triumph of the East isn’t assured, but we do know they will be formidable competitors. So how are we placed to respond?

Our present position, to put it mildly, is uncomfortable. It is axiomatic that every generation has an obligation to pass on to its successor something better than they themselves inherited. In recent times, we have failed.

We have spent tomorrow’s money on yesterday’s gratification, and there is something immoral in that. And we have presided over a systemic financial collapse that has forced the prudent to bail out the reckless.  There is something unjust in that.

This is a sharp reminder that our democracy doesn’t guarantee efficiency. The democratic checks and balances we so cherish can become roadblocks. The tyranny of the electoral cycle can push politicians to short-term decisions.

Equality replaces quality. Sound-bites stand in for home truths. It feels odd to point up the short-comings of democracy, when it has achieved so much – but if we don’t recognise them, we can’t correct them.

Democracy has entrenched an enviable liberty of thought and action and presided over a quality of life our forebears could not have imagined. We are safer and, until now, richer. It has had a civilising influence. We have learned that decent people come in all colours. We abhor racism and bigotry. We have developed good human instincts of care and compassion.

In due time, electors can vote Governments out and mostly they depart peacefully into Opposition. No wonder it is widely admired and copied. It has served us well but, on its own, democracy will not secure our place in tomorrow’s world.

ECONOMY

The financial crisis has highlighted a reality the West can no longer ignore: our days of easy economic supremacy are over.

The drift is undeniable. The West has lost its competitive edge against China, India, Indonesia and Brazil as well as many smaller countries, notably in Asia and Latin America. Financial firepower is moving from West to East. Thirty five years ago, the fifteen core countries of the EU accounted for broadly 36% of global GDP, and Asia only 16%. Projections suggest that, in twenty years’ time, that will almost precisely have reversed. As we stutter, the rest of the world grows.

America has, largely, held decline at bay: but, even so, her share of global GDP has fallen from 26% to 23%. Economically, in one lifetime, the world will have turned on its head.

It’s easy to see why. Where ambition confronts complacency, ambition wins. In countries that are one generation away from poverty I see a passion and drive for success that sweeps away barriers. Even if we are aware of the tidal wave of competition that is coming, we have not prepared for it. We are falling behind and at risk of falling further.

We shouldn’t deceive ourselves this is simply the fall-out from the financial crisis. It is a long-term trend.

Some see no danger. They argue that the West can be sanguine about Eastern competitiveness because our quality of life is so far ahead. Such people should get out more. Let me cast an unforgiving eye on that complacency: the UK first.

In terms of GDP, the UK is the sixth most wealthy country in the world. But our national Balance Sheet carries many liabilities. Our physical infrastructure is old. Our health service is creaking. Whilst the best of our education – especially higher education – is world-class, some of it is unforgivably awful.

We are up to our ears in debt. The Exchequer is empty. The Gold is gone. The post-dated cheques are accumulating interest. We are over-taxed. We have an under-class: poorly educated, poorly housed and unmotivated.

We are no longer an Empire, nor will be ever again. Today, we are a shrinking military power. By choice, and with majority public approval, we are semi-detached members of the EU. And even America – for so long our closest ally who generally sees the world as we do – is turning her face to the East, as self-interest determines she must.

There is absolutely nothing here to be complacent about.

America faces many similar problems – most obviously debt, which was 40% of GDP in 2008, 69% in 2011, and is projected to be 85% by the end of the decade – and rising. Yet only about one-half of the population pays federal income taxes.

The risk remains of the US Treasury defaulting on its debt as it runs up against the legal limit it can borrow. I daresay a compromise will be reached, but this flirting with brinkmanship is dangerous. The collapse of Lehman Brothers was catastrophic. A Treasury default could be as bad. I hope those playing political games realise that the effect of their actions could spread far beyond America.

In the foremost free market economy in the world, average household debt comfortably exceeds average annual income. And a rising proportion of that income now comes from the State.

About 45 million Americans now receive food stamps: the modern equivalent of bread lines. Medical costs threaten to spiral out of control. Huge housing debts held by Banks are not written off: if they were, there would be lower profits, and lower bonuses. Total mortgage debt has quadrupled in 20 years. Today, there are two million mortgages not being paid.

And so the merry-go-round continues: Banks are still lending 95% mortgages on a falling market at a multiple of income: admittedly now – they say – only to more credit worthy customers. No one should assume the financial crisis cannot be repeated: it certainly can. But, if it is, it will be unforgiveable.

EUROPE

As for Europe – the word is engraved on my heart. Northern Europe is healthy but Southern Europe is sunk in debt and uncompetitive. The EU as a whole is divided on how to handle budget deficits, the crisis in the Eurozone, control of the Central Bank, nuclear policy, as well as how to react to Libya, Afghanistan and the Arab/Israeli conflict.

Twenty years ago, led by France and Germany, a confident EU was paving the way for the Euro. The assumption in the European Council was that, before the Euro could be launched, the economies of nations wishing to be part of it would converge: by that piece of jargon, we meant operate at broadly the same level of efficiency.

But that didn’t happen. It was politics – not economics – that launched the Euro in the late 1990s. Sterling did not join because, in 1992, I had opted out of the Euro at Maastricht. I didn’t do that out of sentimentality for the Pound – nor to placate sceptic opinion. If I’d wished to do that – with my Party or the Press – my life would have been much more comfortable. I didn’t. It wasn’t – because I thought then, and argued then, that the concept had flaws.

Today, Germany – with its powerhouse economy – is locked within the same currency, at the same exchange rate, as the weaker economies of the Southern European States.

In a sensible world, the Southern States would devalue but – of course – they can’t and so, to become competitive and stay in the Eurozone, they must devalue internally. Unemployment will rise, wages must fall, and so must living standards.

This threatens Greece, Portugal, and – possibly Spain and Ireland – with many years of austerity. As we see in Greece, the scale of that austerity may not be acceptable in a liberal democracy. Meanwhile, others power ahead.

It is not immediately clear how Europe will resolve this dilemma. But the present position is unsustainable. Either the EU becomes effectively a Union of transfer payments to offset regional disparities (as happens in Canada), or it creates a mechanism to shrink the Eurozone. Nothing else makes long-term sense.

Germany and France will not permit – cannot afford to permit – a reprise of the present crisis. In Germany, in particular, it is causing immense political agony. When the President of the ECB proposed a European Ministry of Finance with power to intervene in national economic policies, he caused commotion. But something will have to be done. Somehow, binding rules will be imposed on debtors.

Despite Eurozone members insisting they will not surrender fiscal sovereignty, it is not hard to look ahead and imagine a Eurozone with fiscal – as well as economic – union, in practice if not in name. I don’t like this – it was a prime reason for not joining the Euro – but, if it happens, it may have the effect of pushing the UK further away from the mainstream of the EU.

The UK is often accused of being half-hearted over its commitment to Europe. Continental politicians bemoan our caution. “If only the UK took up its responsibilities” … it is a familiar theme, and we will hear more of it.

Let me respond. I am not anti-European. I am not a sceptic in the accepted sense. I never have been. I see the nobility of intent in binding together nations that fought one another over many centuries.

I see the economic advantages of the single market, and the political advantages of extending democracy to nations that were locked in the Soviet embrace. But I am wary of many European policies. If they are flawed, or unworkable, or alien to our instincts, our Government has a duty to question them.

Where we can work together, let us do so. That is sensible. But the Union cannot succeed if nations are – sullenly and resentfully – bound into policies they believe are damaging to their national interest. Far better to plan for a multi-speed Union, with nations opting-in to policy rather than opting-out. In a 27 Nation Union, I believe we will come to that, although it is far from the ambitions of some of our partners.

If the UK is semi-detached, that is only, in part, because of British scepticism: it is also because the EU has chosen, time and again, to go in a direction they know Britain cannot follow. Every recent Prime Minister has ended up less European than he – or she – began.

As to the future – it is difficult to see where Europe is going. Some would like to break away entirely from the EU. In a world in which many policies need collective action, that would be folly. If we are drifting apart, there is cause to beware: it is time to take stock.

GOVERNMENT/POLITICAL SYSTEM

In the search for future well-being that is true of our political system as well. At the moment, neither American nor British politics is in a state of grace. It has become too inward-looking. Too short-term. Our systems embrace politicians, and carry them off to a world the rest of us don’t inhabit. It’s time to bring them back. And focus them on the far distance as well as tomorrow.

There is a fault line in our national policy-making processes:

When do politicians have time to think?

There is time to do, based on advice.

There are policies to advocate, based on conviction.

There are people to placate, based on necessity.

But, in Government, too often, senior politicians are fire-fighting yesterday’s problems instead of thinking how to fore-stall tomorrow’s. Would it not be better to carve out sufficient time so that – routinely – they can frame policies to safeguard our future in 20/50 years from now?

And – if they did think and plan far ahead – it would give them time to explain, to cajole and to carry electorates with them in controversial policy. That’s never easy – as we see today.

To help bring this about, we should encourage governments to devolve more and do less: in some areas, we are ludicrously over-governed. The nanny state may be well-meaning, but it is also stifling.

I am one-quarter American, so I hope I might be forgiven for speaking bluntly. At the moment, the American political system is dysfunctional.

It is easier to stop good policy than to pass it. Bi-partisan co-operation is grudging and limited. Moreover, it is getting worse as re-warding of congress and district boundaries makes seats safer for Republicans or Democrats: the inevitable effect is fewer “middle of the road” candidates being elected. The first loser is compromise. The ultimate loser is sensible, non-ideological policy.

The power of special interest lobbies is excessive. There have been 27 Bills affecting Energy over recent years where the representatives of six States, irrespective of Party affiliation, have voted for the Coal lobby position on over 80% of votes. In the Senate, this has been sufficient to block anything the industry does not favour. This is not in the national interest. It is naked self-interest. Sadly, it is not the only example (in domestic or foreign policy).

I remember former Presidents bemoaning the introspection of Congress – my expression, not theirs – and their concern that only a minority of its Members travelled overseas to see the world for themselves. Since American foreign policy affects us all, this is lamentable.

But it’s easy to see why. A competitive election contest in New York, or New Jersey, home to the most expensive media markets, could cost a candidate $10 million. On average, candidates must raise over $1.3 million to fight each campaign. And campaigns come every other year.

To fight these elections, the average candidate must raise over $50,000 each and every month. No wonder they don’t travel. Such frequent elections also create obligations to donors – and lobbies. They put a premium on short-term populist policies.

It would make for far better decision-making if elections were less frequent and there were limits on spending. This might also cut down on negative campaign advertisements, the net effect of which is simply to damage the reputation of politics.

I claim no superiority for the British system.

For generations, Britain has basked in the glory of our Parliamentary system. Much of the world flatters it as an example of a mature democracy, a supreme Parliament, an independent Judiciary and an impartial civil service.

I cherish the traditions that add majesty to Parliament. Yet even I, who look at Parliament with affection, can see it must be made more efficient.

We could begin by widening the pool of talent prepared to enter politics, by removing some of the disincentives to do so.

I would pay MPs a fixed and generous salary, and cut out all living allowances. This is not entirely fair to Members with remote constituencies, but life is not fair – and such a system would avoid the recent scandals that have done so much harm to Parliament.

We need, also, to attract to the Commons men and women at the top of their profession. It is one of the oddities of democracy that fundamental policy choices are made by men and women who, apart from the legitimacy of election and a native intellect, have no qualifications to make them.

How many MPs can bring direct knowledge to how banks should be regulated? Or how hedge funds work? Or are familiar with e-money? Or nuclear energy? Or the social and medical implications of embryology?

We would benefit from our legislators having more practical knowledge.

Of course we can hire specialist advisers, but that can never be as effective as influential, knowledgeable voices speaking with expertise in the Chamber, in the Committees, in the tea rooms, in Party meetings.

DEVOLUTION OF POWER

There are options:

Pass fewer laws – which is attractive, and to be hoped for: though I’m not holding my breath.

SOCIETY

Reforms within politics can – I believe would – improve policy-making, but it is the guts of policy that really matters. I simply observe that in considering future policy every Minister should ask one question: does this improve our long-term ability to compete and grow? If it does – good; if it doesn’t – think again.

Growth is not just a matter of economic policy. Social policy is a part of the competitive structure – not apart from it. To grow, we need to improve our human infrastructure.

EDUCATION

Education and skill attainment are as crucial to economic success as cash investment.  In the ancient world, Plato taught Socrates who taught Alexander.

Rather more recently, Tony Blair famously declaimed “Education, Education, Education”. I had the same priorities but in a different order. Neither of us was original. Lenin first said it in 1917.

And we were all right – except that we failed. And among the alienated and the under-educated, how much talent is lost? How many lives are wasted and unfulfilled? How high is the social and economic loss? Money has been put into education but the return on investment has been disappointing.

It is a reproach to every Government over the last 40 years that employers routinely bemoan the numeracy and literacy of far too many school-leavers. As a Nation, we can’t afford that.

A recent OECD survey, based on science, maths and literacy, put America – once top – at 26th, and the UK even lower: eight of the top ten performers were emerging Asian States. This isn’t some remote trend we can ignore: our children and grandchildren will be in direct competition with these young Asians.

One reason for Asian success seems to be that they have invested heavily in teachers. Paid them well. Trained them well. And built up their prestige and social standing. As a result, they have attracted their brightest and best into the profession.

Parents, too, have a responsibility for their child’s education. Too many opt out – none should.

Events in California, in 1996, are suggestive. After positive discrimination had resulted in low graduation results and high drop-out rates, “Proposition 209″ banned any reference to race, sex or ethnicity in University admissions.

Students were selected purely on their Grades. Admissions from Asian Americans soared. The only explanation for this was parental influence. There is a lesson here. However good teachers may be, the role of parents remains the single most important input into any child’s life opportunity.

If, as most of us accept, the economic future of the West lies, in part, with maintaining a technological advantage, we must produce the relevant skills. But we are just not doing so. China is producing over three times as many engineering, science and IT graduates as the United States. And over three times as many Chinese graduates at the top-most level with PhDs.

In the UK, in the decade to 2007, there was a fall of nearly one-third in single honours chemistry courses, and 14% in physics. The West had better focus on the fact that Asian manufacture is already moving up the value chain.

No Government is always right. Or wrong. In the UK, I applaud warmly the high ambition of Ministers in the previous Government who argued for long-term social reform. My only regret is that others, more senior and less far-sighted, sometimes over-ruled their efforts. “Thinking the unthinkable” was ditched. That was a pity.

I welcomed their early ideas – as indeed I should: many of them were my ideas long before they were theirs, and – in some cases – Margaret’s before they were mine.

That doesn’t matter. In a good cause, I welcome policy kleptomania. As someone who was opening Academy Schools 20 years ago, I was genuinely delighted when Andrew Adonis developed the policy and successfully carried it forward.

Education is not our only social policy failure over decades. In our broadly prosperous country, there are still far too many graffiti-ridden slums, on soul-less Estates, in run-down areas, that dis-incentivise those who live there.

There are too many neighbourhoods where unemployment has become a way of life; where an existence on social benefits seems normal.

For too many people, self-determination has morphed into a belief in self-entitlement, where no-one is responsible for anything, and welfare is a legitimate career choice. America has problems that are similar in character.

The Coalition is now embarked on reforms to health, education and social security that are long overdue, controversial and necessary. As Labour built on Conservative policy, now Conservatives will build on Labour’s.

I hope everyone, irrespective of Party, who agrees with these reforms will support them publicly when Ministers face the inevitable protests that are to come. It will be a lost opportunity if they are sacrificed to our adversarial political system.

Within the compass of my direct experience, I have tried to look forward.  I have focused on what is not working well. But I am optimistic. The Western democracies always over-estimate what they can do in the short-term and under-estimate what they can achieve in the long-term. If we accept what needs to be done – we can do it. But – as Goethe noted – “until one is committed, there is hesitancy”.  We must be committed.

I would like to see a senior Minister, of Cabinet rank, given responsibility for “The Future”. His or her role would be to cast an independent eye on what needs to be done that is not being done; and what is being done that could be harmful in the future.

Such a Minister would be the voice of the next generation. The conscience of the Government. The guarantor of the legacy. To do the job well, he or she should be an enormous irritant to Departmental Ministers and the Treasury but, with the backing of a committed Prime Minister, would ensure the interests of the next generation are not sacrificed on the altar of immediate consumption.

Mr. Chairman, time is a tyrant and I have only skimmed the surface of policy for tomorrow.

I have not touched on traditional foreign policy issues – much as I wished to: that must await another occasion. On that, and on so much else, there is a great deal to be said and – as my Grace Note – let me observe that those of us gathered here are well-placed to say it.

CONCLUSION

We are, or were, the Establishment – or part of it. Some still are. We are winners in the Ovarian lottery. Gathered here are intelligent, civilised men and women, skilled at diplomacy and dispassionate judgement. If the late John Osborne were to categorise us, it would not be as “Angry Young Men or Women”, but as “Mellow Old Achievers”.

We are, many would say, the past: Neanderthals from the pre-internet age. But we have one huge advantage: we have seen the world as few others have seen it. So I want to end with a plea. It is that – in an age that glorifies youth – we should use our collective experience to help signpost a path for the future.

We may have a shorter lease on that future than the young, but they are our young, and we have an obligation to care about their future. Whether British, or American, or Continental European, the task facing our respective Governments is herculean. We can stand aside, shrug our shoulders and smile benignly on their efforts, our own work done. Or we can pitch in and help them.

That, surely, is the right thing to do.

Kirjoittanut Ville Valkonen | kesäkuu 20, 2011

EU on hyvinvoinnille elintärkeä – Kiitos Stubb!

Julkaistu muokattuna Suomen Kuvalehdessä 15.7.11 otsikolla “EU:sta voi olla ylpeä”

Vihdoinkin korkean profiilin politikko nousee puolustamaan Euroopan unionia. Häpeällisesti, populistit ovat saaneet meuhkata Suomessakin tähän mennessä rauhassa. Entinen ulkoministeri, tuore ulkomaankauppa-, ja Eurooppaministeri Alexander Stubb uskaltaa kertoa ajavansa erittäin EU-myönteistä politiikkaa ja kehottaa EU:ta ’sylkykuppina’ pitäviä katsomaan peiliin: yhteiskunnallisten ongelmien syyt löytyvät useimmiten oman maan rakenteista. Tämä on täysin totta. Euroopan unionista on ollut ja tulee olemaan selkeästi monin verroin enemmän hyötyä kuin haittaa suomalaisten ja muiden eurooppalaisten hyvinvoinnille ja turvallisuudelle. Vielä enemmän siitä olisi hyötyä, mikäli Eurooppaa ei vaivaisi järjettömän nationalismin mätäpaiseet, mutta jättäkäämme keskustelu siitä tuonnemmaksi.

Vaikeuksista ja vajavaisuuksista huolimatta, Euroopan unionin kansantaloudelliset hyödyt ovat kiistattomat.

EU:hun – kuten kaikkiin muihinkin vallan välineisiin – tulee tietenkin suhtautua kriittisesti. On täysin totta, että EU on vajavainen järjestelmä, ei pelkästään vajavaisten eurooppalaisten poliitikkojen vuoksi. Berlusconin ja kumppaneiden lisäksi myös rakenteissa on paljon vikaa. Unionin lukuisista viosta huolimatta on kuitenkin älyllisesti epärehellinen ja yksinkertaisesti väärä johtopäätös ajatella, että asiat olisivat paremmin ilman Unionia. On sääli, että eräät tahot joko tahallaan tai tietämättömyyttään käyttävät Unionia kaikkien ongelmien sijaiskärsijänä; olkinukkena, jota piestään vaivautumatta pohtimaan todellisia syy-seuraus -suhteita. Tämä on äänestäjien harhaanjohtamista, ja on valitettavaa, että vastuullisilla johtajilla ei ole ollut rohkeutta tai kärsivällisyyttä kohdata typeryyden muuria ja selittää EU:n etuja riittävän selkeästi. Ehkä he ovat pitäneet liian monia asioita itsestäänselvyytenä – kuinka moni poliitikko esimerkiksi perustelee selkein sanankääntein Suomen valtion olemassaolon hyötyjä?

Mainitsen tässä vain muutamia keskeisimpiä EU:n etuja. Unioni edistää Euroopan hyvinvointia eniten kansantaloudellisesti. Yhteismarkkinat tuovat kulutusmarkkinoihin mittakaavaetuja, jotka tekevät koko unionista houkuttelevamman investointikohteen ja edistävät eurooppalaisten tuotteiden menekkiä myös maailmanlaajuisesti. Tärkein etu tulee tuotannontekijäpuolelta, koska pääomat käytetään tehokkaammin niiden liikkuessa vapaasti (empiirisesti todistettu ja maalaisjärjelläkin pääteltävissä). Ehkä hieman vanhentunut, mutta edelleen olennainen peruste EU:lle on rauha. Nykyään uhkana ei välttämättä ole eurooppalaisten kansallisvaltioiden väliset sodat, mutta massiivinen EU rauhoittaa kaikkia lähialueitaan Kaukasuksesta Pohjois-Afrikkaan – nyt jos koskaan esimerkiksi arabikansat tarvitsevat kypsien demokratioiden tukea. Myöskin EU:n yksilön elämää helpottavat asiat, kuten vapaa matkustaminen ja Euroopan-laajuinen terveydenhuolto, ovat monelle kansainväliselle nykysuomalaiselle suuri hyöty. Pienempiä asioita, kuten poliisi- ja oikeusyhteistyötä, ympäristöyhteistyötä ja vastaavia ei pidä unohtaa.

Aivan varmasti on mittava joukko ihmisiä, joita EU haittaa. Näitä lienevät pitemmällä aikavälillä esimerkiksi suomalaiset maanviljelijät – vaikka voidaankin pohtia, onko suomalainen tekohengittävä maaseutupolitiikka loppuviimein heille itselleenkään todellisuudessa eduksi. Aivan varmasti oli aikanaan suuri joukko ihmisiä, joita Suomen itsenäisyys haittasi. Minkään yksittäisen ihmisryhmän etu ei kuitenkaan koskaan saa mennä kansakunnan edun edelle. Kokonaisuudessaan EU edistää suomalaisten hyvinvointia.

Suomella tulee olla aktiivinen rooli Unionimme kehittämisessä, mutta järjenvastaisella kuppikuntaisuudella ja lyhytnäköisellä omaan napaan tuijottamisella ei saa olla vaikutusta EU-politiikkaan, kuten ei muuhunkaan politiikkaan. Typeryyttä ja vääriä johtopäätöksiä ei missään nimessä saa yhdistää isänmaallisuuteen. Vaikeiden vuosien aikana Suomi on aina pragmaattisesti ollut milloin Saksan liittolainen, milloin Neuvostoliiton ’erityinen ystävä’ ja aina on löytynyt tie edistää suomalaista hyvinvointia ja turvallisuutta. Kerrankin meillä on liitto, jonka olemme itse valinneet, ja joka rakentuu yhteisten arvojemme varaan – yksilönvapauden, vastuun, oikeusvaltion ja demokratian. Meidän tulisi olla kiitollisia EU:sta.

Kansainvälisin terveisin Kööpenhaminasta,

- Ville Valkonen

Kirjoittanut Ville Valkonen | kesäkuu 15, 2011

Kuntakentän on pakko uudistua

Kuntaliiton arvion mukaan Suomen kestävyysvajeesta noin puolet kohdistuu kuntasektorille. Arvioiden mukaan kuntakentän tulee siis tehostaa toimintaansa tai karsia palveluja noin viiden miljardin euron edestä. Ikääntyminen, työvoimapula, kasvavat terveydenhoitokustannukset, tiukkenevat ympäristövaatimukset, kallistuva energia, oppilaiden käyttäytymishäiriöt, maahanmuuttajien sopeuttaminen ja pitkä lista muita haasteita odottavat kuntia jo kulman takana, tai ovat jo käyneet kimppuun. Suomen kuntajärjestelmä on jäänne myöhäiskeskiajalta, eikä nykyiselle kuntien organisoinnille ole enää perusteita. Kunnista puuttuu selkeä ja kannustava johtamisjärjestelmä, kuntia on liikaa, niissä on liikaa hallintoa ja pienissä kunnissa on osaamispulaa sekä erikoistumisvaikeuksia. Vanhat rakenteet ja ummehtunut kulttuuri haittaavat oikeiden ongelmien ratkaisua, ja Suomi ei saisi hukata yhtään niukkoja resurssejaan turhaan.

Tanskassa on 98 kuntaa, Suomessa 336. Väestö on kutakuinkin samansuuruinen. Tietenkin maantieteellisesti valtiot ovat hyvin eri kokoisia, mutta tarvitaanko Suomessa 3,4 kertaa enemmän kuntia?

Läheisyysperiaate on hyvä pohja palveluiden järjestämiselle: palveluista tulee päättää niin lähellä kansalaisia kuin mahdollista – mikäli ei ole perusteltua tuottaa niitä suuremmissa yksiköissä. Kunta-asiantuntijat ovat kuitenkin todenneet alle 20 000 asukkaan yksiköiden olevan yksinkertaisesti kestämättömän pieniä yksiköitä. Vaikka mittakaavaedut eivät palveluissa tuo aivan samanlaista tehokkuuden kasvua kuin tuotannossa, ei liian pienillä kunnilla ole edellytyksiä hankkia kaikkea sitä osaamista, mitä kuntakentän koko kirjon ammattimaiseen kehittämiseen tarvittaisiin. Lisäksi hallinnossa mittakaavaedut pätevät aivan samalla tavalla kuin muuallakin: mitä isompi organisaatio, sitä vähemmän pomoja tarvitaan yhtä varsinaista tekijää kohden.

Yksi suurimpia kuntakentän ongelmia on selkeä johtamisvaje. Suomen kunnissa on joitain yksittäisiä kaupunkeja lukuunottamatta eriytetty poliittinen valta ja varsinaisen toimeenpanovalta. Tämä jättää kunnanhallitukselle vastuun päätöksistä, joiden toteuttamiseen sillä ei todellisuudessa ole järin suuria mahdollisuuksia vaikuttaa. Virkajohtajia ei kannusta erinomaiseen suoritukseen yhtään mikään muu kuin heidän oma velvollisuudentuntonsa. Vaikka suurin osa kunnanjohtajista on varmasti päteviä ja motivoituineita, ei koko järjestelmä mitenkään voi yltää huippusuoritukseen, kun siinä on näin mittava valuvika. Kohtaamiensa haasteiden edessä Suomella on varaa ainoastaan huippusuorituksiin. Kuntajohtamisessa on siirryttävä pormestarimalliin, jossa kuntaa johtaa kokopäiväinen poliittinen johtaja, jolla on todellista valtaa viedä läpi mittavia uudistuksia. Säännöllisin väliajoin toistuva suora vaali kannustaa pormestaria ja valvoo vallankäyttöä. Lisäksi se takaa riittävän vaihtuvuuden.

Jos tahdomme turvata huipputason peruskoulumme, laadukkaat terveyskeskuksemme, arvokkaan vanhustenhoidon ja kaikki muut jokapäiväiset hyvinvointipalvelut, on kuntakenttä pakko uudistaa. Ripeimmät tulokset saataisiin määrätietoiselle kertamullistuksella, jossa koko julkinen puoli suunniteltaisiin uudelleen, kansalaisen palveleminen mielessä, ja unohdettaisiin historian painolasti – sekä puolueen valtuustopaikkojen suojelu.

Hyvinvointia jokaisen kesään!

- Ville Valkonen

Kaupunginvaltuutettu

p.s Mitä Paimioon tulee, kriisikuntarajat täyttyvät edelleen, negatiivista vuosikatetta lukuun ottamatta. Tilanne ei ole kuolemansynkkä, muttei valoisakaan. Jos asia ei ole tuttu, vilkaiskaa viime vuonna valtuuston tilinpäätöskokouksessa pitämäni ryhmäpuheenvuoro. Tilanne ei ole parantunut riittävästi. Tarkemmin asiaa voi tutkia tilinpäätöksestä 2010, jota valtuusto käsittelee 16.6.2011.

Kirjoittanut Ville Valkonen | kesäkuu 1, 2011

Diplomatian arkea

Työskentelen kesän Suomen suurlähetystössä Kööpenhaminassa harjoittelijana. Paikka antaa mielenkiintoisen kurkistuksen ulkoasiainhallinnon arkeen. Työtehtäviini kuuluvat raportointi, erilaiset taustaselvitykset, mediaseuranta sekä analyysien laatiminen ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista. Usein vertaillaan Suomen ja Tanskan oloja. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja esimerkiksi ensimmäinen laajempi raportti käsittelee Tanskan suuren kuntauudistuksen tuloksia. Käytännössä päivät kuluvat eri medialähteitä seuraten, tilaisuuksissa muistiinpanoja rustaillen sekä tekstiä naputellen – eli samoja asioita touhuten, mitä Suomessa on tähän mennessä usein tehnyt ihan vapaa-ajallaan, esimerkiksi tämän blogin puitteissa.

Kööpenhamina on miellyttävä ja historiallinen kaupunki, sekoitus keski-eurooppalaista kotoisaa glooriaa sekä pohjoismaista tasa-arvoisuutta.

Joku voinee pohtia, miksi ihmeessä Suomi lennättää väkeä 77 eri maahan suurlähetystöihin lukemaan lehtiä? Vastaus on tieto. Suomen valtio on suomalaisten edunvalvontakoneisto, jonka etu on olla mahdollisimman vaikutusvaltainen. Tieto on valtaa. Suomen edustustot ovat tuntosarvia, silmiä ja korvia ympäri maailmaa. Vaikka kotimaan poliittiset päättäjät varsinaiset päätökset tekevätkin, yhtään hyvää päätöstä ei voi tehdä ilman syvää tilannetietoa. Tiedon tuottamisen lisäksi edustustot – nimensä mukaisesti – edustavat Suomea lukuisin tavoin sekä hoitavat hallinnollisia konsulipalveluja kuten oleskelulupia ja passien myöntämisiä. Edustustojen yhteydessä toimii usein muita suomalaisia tahoja, kuten vienninedistämiskeskus Finpro. Suomen etu on vakaa, vauras ja oikeudenmukainen maailma, ja ulkoasiainhallinto pyrkii näitä tavoitteita edistämään mahdollisimman monin tavoin.

Kansainväliset suhteet ja diplomatia ovat valtavan laaja ja monimutkainen kokonaisuus, josta saattaa olla vaikea saada otetta. Kun kuitenkin jaksaa paneutua johonkin ilmiöön yhtä lehtijuttua syvemmin, alkavat osakokonaisuudet hahmottua yllättävän nopeasti. Kansainvälisten suhteiden konkari osaa varmasti kertoa heti, miten palestiinan intifada liittyy WTC-tornien terrori-iskuun, miksi Euroopan parlamentti muuttaa joka kuukausi neljäksi päiväksi Brysselistä Strasbourgiin, kuinka Kim Jong-il saattoi eeppisesti matkustaa Moskovaan panssarijunalla tai miten tunisialaisen kauppiaan polttoitsemurha liittyy Kiinan tiukentuneeseen verkkosensuuriin. Erinomaista Foreign policy -lehteä lainaten: ”Maailma ei ole tylsä paikka” – ja kansainvälinen politiikka on tästä oiva todiste.

Mielenkiintoista kesää kaikille!

-Ville Valkonen

Kirjoittanut Ville Valkonen | toukokuu 9, 2011

Paimioon sosiaali- ja terveysalan paikalliskeskittymä?

Tulevaisuudessa myös kuntien kannattaa erikoistua entistä enemmän. Torstain (12.5.11) kaupunginvaltuustossa käsitellään Turun kaupunkiseudun rakennemalli 2035 -suunnitelmaa, josta käy selkeästi ilmi, että tulevaisuudessa kukin alueemme kunta on entistä enemmän vain yksi tilkku yhdessä suuressa täkissä. Eihän siinä suurta järkeä olisikaan, että kaikki yrittäisivät tehdä kaikkea. Erikoistuminen luo tehokkuutta ja siten hyvinvointia.

Paimion sairaala on pitkään ollut paimiolaisten ylpeydenaihe, ja suuri paikallinen työllistäjä.

Paimionkin tulee pohtia omia tulevia menestystekijöitään. Perinteisesti olemme ylpeilleet sähköalan yrityksillä ja osaamisella. 1980-luvun loppuun asti aihetta olikin, mutta onko sähkössä enää virtaa kasvattaa paimiolaisten hyvinvointia? Alvar Aallon suunnittelema Paimion sairaala on toinen paikallinen ylpeydenaihe. Terveydenhuoltopalveluista löytyy edelleen potentiaalia. Ikääntyvässä ja aina vain paremmin hoidetussa Suomessa on jatkossa entistä enemmän kysyntää laadukkaille sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluille. Paimiosta löytyy jo TYKS:n osasto (Paimion sairaala), Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin kuntayhtymän päätoimipiste, vastaanottokeskus, Paltanpuiston palvelukeskus sekä  luonnollisesti Paimio-Sauvon terveyskeskus. Paikkakunnallamme on lisäksi muutamia sosiaalialan yrityksiä kuten asumispalveluja tarjoava Villa Luohti sekä kahteen entiseen kyläkouluun perustettavat asuntolakoulut erityisnuorille. Suunnitteilla on myös mahdollinen senioritalo aivan Vistan ytimeen. Sosiaali- ja terveydenhoitoala on suurimpia ellei suurin työllistäjä kaupungissamme.

Paimiolla olisikin hyvät edellytykset nousta seutumme sosiaali- ja terveydenhoitoalan paikalliskeskittymäksi. Sairaalapalvelut erikoisosaamisineen keskittyvät päivänselvistä syistä Turkuun, mutta muille sote-alan palveluille saattaa olla suurempi kysyntä nimenomaan väljemmillä alueilla. Keskittymäksi nouseminen edellyttää kaikkien jo paikalla olevien palveluiden määrätietoista kehittämistä ja markkinointia, mutta ennen kaikkea yrittäjämyönteisemmän ilmapiirin luomista. Koska julkinen sektori on sosiaali- ja terveyspalveluiden ylivoimaisesti suurin tilaaja, on sen ratkaisuilla ylivoimaisen keskeinen rooli alan kehityksen kannalta. Paimioon tulee houkutella yksityisiä yrittäjiä tarjoamaan laadukkaita ja kilpailukykyisiä palveluita. Keinoina tähän ovat muun muassa palvelusetelien käytön edistäminen sekä ennakkoluuloton yhteistyö yksityisten palveluntarjoajien kanssa. Panostus maksaa itsensä leikiten takaisin sekä tehostuneina sosiaali- ja terveyspalveluina että verokertymänä.

Toki Paimion hyvinvoinnin tulee jatkossakin rakentua monille jaloille, mutta sosiaali- ja terveyspalveluilla on mahdollisuus olla yksi vankimmista peruspilareista. Muut kilpailuvalttimme eli tonttitarjonta, rikkaat liikuntamahdollisuudet, sijainti, nuori väestö ja aktiiviset yrittäjät tukevat hyvin sosiaali- ja terveysalan paikalliskeskittymän menestymistä Paimiossa.

-Ville Valkonen

Vanhemmat artikkelit »

Kategoriat

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.